Henkilökuvassa Inari Weijo

Rakennusalan opintoihin hakeutuessaan Inari Weijo oli kiinnostunut erityisesti korjausrakentamisesta. Hänen opiskeluajoistaan korjausrakentaminen on kuitenkin huomattavasti muuttunut. –Kun sillä tarkoitettiin vaihtoehtoisesti joko pieniä korjaustoimenpiteitä tai massiivisia peruskorjauksia, korjaamiseen on nykyisin tullut lisää vaihtoehtoja ja enemmän sävyjä, hän sanoo.

Suhtautuminen kiertotalouteen ja materiaalien uudelleenkäyttöön on muuttunut valtavasti, suhteellisen lyhyessä ajassa.

– En olisi osannut vielä viisi – kuusi vuotta sitten ennakoida, että keskittyisin työssäni juuri rakennusosien uudelleenkäytön ja käyttötarkoituksen muutoksen kehittämiseen ja että niiden edistäminen on merkityksellistä rakennusalalle.

Epäilijöitä on riittänyt. Inari Weijo myöntää itsekin kuuluneensa skeptikkoihin. –Kun ReCreate-tutkimushanketta alettiin vuonna 2020 valmistella, mietin voisiko elementtejä todella käyttää uudelleen.

Inari Weijo oli perehtynyt vanhojen betonielementtien kuntoon jo diplomityötutkimuksensa kautta, tunsi rakentamisen lainalaisuudet ja oli hyvin perillä vanhojen elementtien yleisistä puutteista. –Olin tottunut näkemään vanhat betonielementit julkisivuina puutteineen ja vaurioineen.

Tutkimushankkeen myötä hän kuitenkin alkoi uskoa, että konseptissa on järkeä ja potentiaaliakin löytyy. –Ymmärsin, että teknisesti se on mahdollista.

Tietenkin elementtien uudelleenkäytön valtavirtaistumisen tiellä on vielä haasteita ratkottavana. Niistä liiketoiminnalliset kysymykset ovat kiperimpiä. Onnistuneista piloteista huolimatta epäillään, että konsepti ei ole skaalattavissa. On luotava toimiva keino saada tuotteet asiakkaalle.

–Kritiikki siirtyy aina uuteen aiheeseen, Inari Weijo sanoo filosofisesti.

Vanhoillinen rakennusala vastustaa fundamentaalisia muutosehdotuksia. Rakennusosien uudelleenkäytölle keksitään uusia arvostelun aiheita sitä mukaan kuin onnistuneissa piloteissa vanhoja pelkoja kumotaan.

Inari Weijo ei tietenkään ole lannistettavissa.

Lapsuus maalaisidyllissä

Inari Weijo syntyi kuopukseksi nelilapsiseen perheeseen, keskelle keskisuomalaista maalaisidylliä. Isä viljeli maata ja äiti työskenteli kyläkoulun opettajana. –Elimme siellä vähän kuin herran kukkarossa, Inari Weijo muistelee.

Kotitilan suositulla ponitallilla majaili sekä omia että vuokrahevosia. Kesäisin äiti ja isosiskot järjestivät ratsastusleirejä. Viikoittain vaihtuvien leirilasten ansiosta tilalla riitti vilskettä.

Inari on sisaruksiaan selvästi nuorempi, joten vietti lapsena paljon aikaa myös itsekseen, omissa ajatuksissaan ja luonnossa liikkuen. Lukeminen oli hänelle hyvin tärkeää. Kirjat tarjosivat seuraa ja avasivat ovia maailmaan. –Kirjastoauto tarjosi minulle henkireiän, Inari Weijo sanoo. –Olin niin ahkera lainaaja, että kirjastoauton hoitaja tiesi kirjastokorttini numeron ulkoa.

Maaseudulla välimatkat voivat olla pitkiä ja hankalia. Inarin perheen kotitilaltakin Korpilahden oli keskustaan päästäkseen käytettävä lossia. Koulutaipaleensa Inari aloitti kuitenkin pienessä maalaiskoulussa, jossa oppilaita oli parhaimmillaan vain 12. Inariin koulun yhteisöllisyys ja idyllisyys jättivät pysyvän jäljen.

Kyläyhteisö oli tiivis ja lasten vanhemmilla oli voimavaroja tukea koulua aktiivisesti. Oppilaat pääsivät leirikouluilla matkaamaan ympäri Suomen, jopa Saariselälle asti. Jaetut kokemukset hitsasivat kylän lapsia yhteen.

Yläasteelle ja lukioon Inari matkasi jo Korpilahden keskustaan, mutta onneksi siinä vaiheessa lossille ei enää tarvinnut jonottaa. Luokka-asteilla oli jopa rinnakkaisluokat!

Koulunkäynti oli Inarille mieluisaa. Hän tykkäsi laskemisesta ja numeroista. – Kiinnostuin historian tarinoista, ja yläasteella meillä oli valtavan hyvä historianopettaja. Pidin myös äidinkielestä. Olen kirjoittajatyyppi, ja aineenkirjoitus sekä analyyttinen kirjoittaminen olivat vahvuuksiani.

Inari opiskeli myös musiikkia. Perheessä oli periaate, että kaikki lapset suorittavat musiikin perustutkinnon konservatoriossa – Inari pianossa 17-vuotiaana.

Lukioon meneminen oli Inarille itsestään selvää, mutta kirjoitusten jälkeisten opintojen suunta sen sijaan ei laisinkaan.

Inari oli päätynyt harjoittelujen kautta kesätöihin paikalliseen pankkiin ja työskenteli siellä lopulta kaikkiaan seitsemänä vuonna. Aluksi pieniä jaksoja ja täysi-ikäisenä jo kassalla. Inarin tulevaisuus kaupallisella alalla alkoi kaikista tuntua itsestään selvältä.

Kauppakorkean pääsykoekirjoja lukiessaan Inari kuitenkin huomasi, ettei se ole hänen juttunsa ollenkaan. –Tykkäsin kyllä lukea, mutta halusin ymmärtää syitä ja seurauksia, enkä tyytyä pelkkään finanssialan rutiiniin.

Tampereelle Tampereelle

Mikä eteen? Inarin sisaret olivat äidin esimerkin innoittamina hakeutuneet opettajiksi. Veli puolestaan opiskeli paperikoneteknologiaa Jyväskylässä ja Inari ajatteli, että ehkä insinööritieteet voisivat sopia hänellekin parhaiten.

Inari haki ja pääsi opiskelemaan materiaalitekniikkaa silloiseen Tampereen teknilliseen korkeakouluun vuonna 2001. Helsinki olisi ollut aivan mahdoton ajatus, mutta Tampere sijaitsi juuri sopivan välimatkan päässä Korpilahdelta: kotona pystyi käymään kätevästi. Muuttaessa tuntui, että pääsi juuri sopivasti suuren kaupungin vilinään.

Materiaalitekniikan opinnot eivät kuitenkaan olleet ihan sitä, mitä Inari oli odottanut. Vaikka hän tykkäsi lukea, sisältöä oli alussa kahlattavaksi aivan valtavasti. Kaikki materiaalit piti opetella tuntemaan perinpohjaisesti ja asioissa mentiin todella syvälle. Teoriaa oli paljon, eikä mikään konkretisoitunut Inarin mielestä tarpeeksi nopeasti.

Inari mietti kärsimättömänä, mitä ihmettä hän tekee eri materiaalien atomitason nippelitiedolla ja miten sen avulla voisi saada tulevaisuudessa töitä? Opiskelumotivaatio alkoi olla hukassa.

Veljen inspiroimana Inari käänsi katseensa paperitekniikkaan, mutta pahaksi onneksi juuri tuohon aikaan alalla oli edessä suuri murros – tehtaita suljettiin ja tuotanto siirtyi ulkomaille. Epävarmat työllisyysnäkymät käänsivät Inarin jälleen uuteen suuntaan. Biomateriaalitekniikka vaikutti hetken lupaavalta ja sai julkisuudessa aikaan valtavasti pöhinää. Ala oli kuitenkin vasta kehittymässä. Työpaikkoja oli oikeasti tarjolla mitättömän vähän varsinkin suhteessa kiinnostuneiden opiskelijoiden määrään.

Oikea ala löytyy

Seuraavaksi Inari alkoi miettiä rakennusalaa. Se tuntui varmalta työllistäjältä. Rakentamista ei voi siirtää ulkomaille ja ”ainahan joka tapauksessa rakennetaan”. Muutama Inarin ystäväkin luki rakennustekniikkaa.

– Reittini alalle oli siis hyvin kiemurainen ja kokeileva. Mutta sekä materiaali- että paperitekniikasta on osoittautunut olevan työssäni kyllä hyötyä!

Raksan puolelle opiskelemaan siirtynyt Inari tunsi lopulta olevansa oikealla alalla, mutta hänellä ei ollut omaa vuosikurssia, johon kiinnnittyä. Oman porukkansa hän löysi hoksattuaan hakeutua kesätöihin Rakennustekniikan tutkimuslaitokselle. Hän sai työskennellä siellä tutkimusapulaisena opintojen ohella lopulta parin kolmen vuoden ajan. Tutkimusryhmään kuului lukijoille varmasti hyvin tutuilta vaikuttavia nimiä, kuten Matti Pentti, Jussi Mattila ja Jukka Lahdensivu.

–Se oli mielenkiintoista ja motivoivaa aikaa – vahvisti uskoani, että rakentaminen ja juuri korjausrakentaminen ovat minun juttuni.

Lahdensivu tutki väitöstyössään suomalaisten betonijulkisivujen ja parvekkeiden säilyvyysominaisuuksia ja todellista vaurioitumista. Tutkimusta varten laadittiin valtava tietokanta, jonka avulla voitiin tarkastella rakenteiden kuntoa ja tilastollisia ilmiöitä. Inarin diplomityö käsitteli betoniparvekkeiden kestävyyttä ja rakentui saman tietokannan pohjalle.

Inari Weijo valmistui vuonna 2008, mutta jo sitä ennen hänen työelämänsä oli saanut uuden suunnan.

Konsulttiura kutsuu

Tutkimusapulaisena, vaikkakin virallisesti vielä opiskelija olikin, nuori tutkijan alku pääsi vanhempien tutkijoiden mukana hankepalavereihin esittelemään tuloksia ja osaamistaan. Ne olivat mainioita tilaisuuksia tutustua laajemmin alan sidosryhmiin. Betonikorjaamisen tutkimuksessa esimerkiksi oli mukana Insinööritoimisto Lauri Mehto Oy, joka luovutti raportteja tutkimushankkeen käyttöön. Toimitusjohtaja Simo-Pekka Valtonen tarjosi tulevalle diplomi-insinöörille töitä. Inari Weijo häkeltyi. –Olin niin henkisesti valmistautunut tutkijan uralle, että oli yllätys tulla pyydetyksi töihin konsultiksi. Päätin kuitenkin käydä katsomassa, mitä yliopiston ulkopuolella tehdään. Viimeistelin diplomityötä samalla, kun aloitin Mehtolla vuonna 2008.

Valtonen muuten tiesi, mistä narusta vetää. Inari Weijo ei halunnut täysin luopua tutkijuudestaan, joten hänelle tarjottiin räätälöityä työpaikkaa, johon kuului myös oppisopimuskoulutusta.

–Betonialan Ohuthiekeskuksen Arto Koskiahde koulutti minut ohuthietutkijaksi. Minulla oli ensin oma mikroskooppi ja pöytä Vantaalla. Kun olin oppinut tarpeeksi, sain ottaa mikroskooppini ja siirtyä Tampereelle. Koskiahteen väki valmisti näytteet, joista osa lähetettiin minulle tutkittavaksi.

Tuore konsultti aloitti Mehtolla kuntotutkimus- ja korjaussuunnittelutehtävissä. Niihin hän oli saanut tuntumaa jo yliopistolla. Työ oli monipuolista ja vastuullista – hän sai nopeasti itsenäisiä projekteja ja pääsi kehittämään osaamistaan kokeneiden asiantuntijoiden rinnalla. Tampereella oli pieni toimipiste ja betonilaboratorio, jossa käsiteltiin koko toimiston kuntotutkimuksessa syntyvät näytteet.

Inari Weijon vastuut aluepäällikkönä kasvoivat. Myös hankkeiden koko kasvoi. Hoidettavaksi tuli isompia julkisivukohteita, peruskorjauskohteita, rakennuttamista ja valvontaa. Asiakkaat luottivat, ja projektit laajenivat Pirkanmaan lisäksi pääkaupunkiseudulle.

Inari Weijo oli varsin tyytyväinen: – Työ oli monipuolista. Sain projektien kautta varsin kattavan näkemyksen korjausrakentamisesta ja labrakin oli pyöritettävänä. Rakentaminen on yleensä suurpiirteistä, mutta mikroskoopilla saa tutkia yksityiskohtia, ja se antaa näkemyksellisyyttä. Materiaaliteknisestä tuntemuksestanikin oli hyötyä ja se kasvatti korjausrakentamisen asiantuntemustani. Projekteina oli rakennushistoriallisesti merkittäviä ja motivoivia kohteita, kuten Ateneum ja Kiasma.