Milloin DfD?

Purettavaksi suunnitteleminen, eli ajan tapaan englanninkielisellä lyhenteellä DfD – Design for Disassembly – tunnettu menettely on rakennusten suunnittelun uusimpia virtauksia. Se pyrkii edistämään rakentamisen kiertotaloutta tavoitteena vähentää rakentamisesta syntyvän jätteen määrää. Iso määrä jätettä jää syntymättä, jos rakennusta ei tarvitse käyttötarpeen päätyttyä purkaa, vaan rakennuksen voi siirtää osina sinne, missä sille on uutta käyttöä.

Purettavaksi suunnitellun talon rakentaminen ei kuitenkaan liene aivan helppoa tai halpaa. Rakenneosien liitosten tulee olla paitsi kohtuullisen helposti avattavissa, niiden tulee myös täyttää kaikki liitoksille asetetut perinteiset vaatimukset. Liitosten tulee olla lujia ja sitkeitä, tiiviitä, palonkestäviä ja ääntä eristäviä, ja säilyä sellaisina vuosikymmenien ajan. Purettujen osien tulee myös olla sellaisia, että niihin saadaan tartuttua nostolaitteilla kohtuullisen helposti. Lisäksi osien tulisi kestää siirtelyä, kuljettamista ja välivarastointia.

Lienee itsestään selvää, että purettavaksi suunnitteleminen lisää sekä materiaalin käyttöä että myös rakentamisen kustannuksia ja rakennusvaiheen ilmastopäästöjä. Jos näin ei olisi, kaikki rakennukset kannattaisi suunnitella siirrettäviksi.

Kasvaneita päästöjä syntyy paitsi lisääntyneestä materiaalinkäytöstä, myös siitä, että avattavissa liitoksissa tarvittavat lukitus- ja tiivisteosat lienevät lähes poikkeuksetta suhteellisen suuripäästöisiä materiaaleja kuten metallia ja erilaisia polymeerejä.

Koska kustannukset ja päästöt kasvavat, tälle tulee myös saada vastinetta. Vastinetta syntyy vasta, jos rakennus siirretään uuteen paikkaan. Jos rakennusta ei koskaan siirretä, vastine jää saamatta, ja suuremmat kustannukset jäävät vain rasittamaan omistajansa lompakkoa ja päästöt yhteistä ilmastoamme. Siksi on tärkeää, että DfD:tä ei sovelleta suin päin, vaan sellaisissa rakennuksissa, joissa käyttötarpeen muuttuminen tulee suurella todennäköisyydellä tekemään sen sijaintipaikassaan tarpeettomaksi jo lähivuosikymmeninä.

Siirtotarpeen kanssa tuskin voidaan odotella kovin pitkään, sillä käyttäjien tarpeet ja rakentamisen määräykset ja tekniikat tapaavat kehittyä vuosien varrella niin, että lopulta sinänsä kunnossa olevat osat eivät enää kelpaakaan uudisrakentamiseen. Esimerkkinä toimii 1980-luvun puolivälin betonielementtikerrostalo. Sen rungon osista kelpaavat uuteen nykyrakennukseen sellaisinaan enää vain mahdollisen rossipohjan ontelolaatat ja parvekkeiden lattia- ja kaide-elementit. Kaikkien muiden osien tapauksessa määräykset ovat muuttuneet niin, että osia ei voida käyttää sellaisinaan alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa.

Milloin DfD:stä on sitten hyötyä? Ääripäät ovat selvät – työmaaparakki ja kirkko. Työmaaparakit ovat paikallaan vain hetken, ja kirkko taas rakennetaan usein edustamaan pysyvyyttä, myös fyysisessä mielessä. Mutta mitkä ovat niiden välillä viisaat kriteerit DfD:n soveltamiselle?

Käytännössä kysymys on rakennuksen käyttötarpeen pitkäikäisyydestä. Se taas on varsin vaikeasti ennustettavissa useamman vuosikymmenen taakse. Useimmiten käyttötarpeen pysyvyys riippunee alueen vetovoimaisuudesta. Muuttotappioalueille jää tarpeettomia rakennuksia, kun väki ja yritykset kaikkoavat. Siellä DfD:lle on selkeä paikka, jos vain onnistumme ennustamaan muuttoliikkeet oikein.

Kasvukeskuksissa taas otetaan vanhoja teollisuusalueita uuteen käyttöön, usein asumiseen. Teollisuusrakentamisessa tosin halutaan kovin harvoin satsata tuotantotiloihin niin, että hyöty tulee vasta vuosien päästä, jos ollenkaan. Joskus myös rakennetaan vanhojen asuntojen tilalle vain tiiviimpää ja korkeampaa asumista. Näillä alueilla ennakointi kannattaisi ehkä tehdä mieluummin maankäytön kuin rakennusten purettavuuden suunnittelussa.