Vastuullisuutta – kyllä, mutta lyhyellä vai pitkällä sihdillä?

Vastuullisuus on päivän sana, sen lukuisissa ilmenemismuodoissaan. Rakentamisessa vastuullisuus tarkoittaa muun muassa vähähiilisyyttä, luontopositiivisuutta, työturvallisuutta, kiertotalouden edistämistä, työtekijöiden asiallista kohtelua, faktoissa pysyvää viestintää, ja niin edelleen.

Vaikka tarkastelisimme pelkästään rakentamista ja sen tuloksena syntyvää rakennusta tai rakennetta, olipa se sitten koulu, sairaala, tehdasrakennus tai maantiesilta, vastuullisuus näyttäytyy niin ikään moniulotteisena. Hyvin harvoin, jos ylipäätään koskaan, näkee pohdintaa siitä, miltä osin eri vastuullisuustavoitteet lyövät kättä toisilleen, ja miltä osin ne ovat sillä tavoin ristiriitaiset, että toista tavoiteltaessa toisesta joudutaan vähintään tinkimään, tai kenties jopa luopumaan kokonaan.

Ilmastonmuutoksen hillitsemisessä olemme edenneet rakentamisen teknisissä vastuullisuuskysymyksissä eittämättä pisimmälle. Rakentamislakiin on saatu määräykset, jotka edellyttävät useimpien rakennusten elinkaaren ilmastopäästöjen selvittämisen ja asettavat näille numeroarvoiset enimmäismäärät ensi vuoden alusta lukien. Päästörajojen on määrä edelleen tiuketa vuoden 2028 alussa.

Rakennuksen ilmastopäästöjä voidaan rajoittaa monin eri keinoin. Vaikuttavimpia näistä ovat rakennuksen energianlähteen ja -tehokkuuden valinta, rakennuksen massoittelu, rakennusmateriaalivalinnat ja rakenteiden optimointi materiaalinkäytön suhteen. Jälkimmäinen tarkoittaa, että rakenteista pyritään karsimaan turha materiaalinkäyttö pois. Jos tavoitellaan maksimaalista ilmastonmuutoksen hillitsemistä nyt, tavoitteena on, että rakennus pyritään suunnittelemaan kuin hansikas käteen, ilman mitään ylimääräistä.

Toinen rakennuksiin usein liitetty vastuullisuustavoite on muuntojoustavuus. Tällä tarkoitetaan, että rakennuksen pitäisi soveltua kohtuullisin muutostöin muuhunkin kuin alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa. Tämä on merkityksellistä monestakin syystä: Kun rakennusta ei tarvitse korvata uudella, vähennetään materiaalinkäyttöä ja siten tulevaisuuden ilmastopäästöjä, tuotetaan vähemmän jätettä ja ylläpidetään monimuotoista, kiinnostavaa kaupunkikuvaa ja niin edelleen.

Teknisessä mielessä muuntojoustavuus tarkoittaa sitä, että rakennusta ei suunnitellakaan kuin hansikasta käteen, vaan pikemminkin kuin rukkanen, jossa on enemmän lämmöneristyskykyä, kestävämpi pintamateriaali ja tilaa käyttää aluskäsinettä kylmemmillä säillä. Muuntojoustavassa rakennuksessa on vastaavasti vähemmän muuntotöitä rajoittavia kantavia pystyrakenteita ja siten pidemmät jännevälit. Samoin välipohjien kantavuus on valittu minimitasoa suuremmaksi. Talotekniikassa on ehkä panostettu sellaisiin johtoteihin, jotka eivät kuljekaan lyhintä mahdollista reittiä, ja putkiin ja johtimiin on sisällytetty ylimääräistä välityskykyä tulevaisuuden varalle.

Sanalla sanoen muuntojoustavuus tarkoittaa jonkin verran enemmän materiaalien käyttöä ja siten myös ilmastopäästöjä, kuin että rakennus olisi tehty hiilijalanjälkeä minimoiden.

Kumpaa siis haluamme, ilmastopäästöjen minimoimista vai muuntojoustavuutta? Ilmastopäästöille on tulossa selkeä raja-arvo, jota ei saa ylittää. Muuntojoustavuudesta Rakentamislaissa on pyöreämpi vaatimus: ”Rakennuksen on oltava tarkoitustaan vastaava, korjattavissa, huollettavissa ja muunneltavissa….”

Aika näyttää, miten kovaan ahdinkoon muuntojoustavuus jää päästörajojen puristuksessa. Vastuullinen ratkaisu tähän olisi asettaa Rakentamislain päästörajoihin asianmukainen ”muuntojousto”, jolla muuntojoustavan rakennuksen ilmastopäästö saisi olla piirun verran minimiarvoa suurempi. Tai sitten vain todetaan, että ilmastonmuutoksen hillitseminen tässä ja nyt on niin tärkeää, että kannattaa tehdä kertakäyttöisiä rakennuksia.