Paikallavaletun betonin taidonnäyte – Liljevalchs+

Liljevalchin taidehalli, kotoisesti Ruotsissa Liljevalchs (eli Liljevalchs konsthall), valmistui vuonna 1916 Tukholman Djurgårdeniin. Arkkitehti oli Carl Bergsten.

Rakennus on sikäli erikoinen, että siinä käytettiin aikanaan uutta keksintöä eli teräsbetonia. Muotokieli edustaa toki pohjoismaista klassismia, mutta taiteen esittämisen talossa oli muitakin edistyksellisiä ratkaisuja. Niihin kuuluivat muun muassa umpinaisten veistoshallin seinien yläosaan sijoitetut luonnonvaloa tuovat laajat horisontaaliset ikkunapinnat. Koko rakennuksen runko kantavine pilareineen tehtiin teräsbetonista. Useita näyttelysaleja käsittävää taidehallia voidaankin hyvällä syyllä kutsua eräänlaiseksi perinteen tai tarkemmin pohjoismaisen klassismin ja modernin ajattelun jännittäväksi risteytykseksi.

Liljevalchin taidehalliin liittyy myös suosittu ja charmantti ravintola ruokasaleineen ja puutarhoineen. Koko Djurgården huvipuistoineen ja museoineen on tukholmalaisten ja turistien rakastama paikka. Sinne pääsee kätevästi sekä raitiovaunulla että lautalla suoraan vanhimman kaupunginosan Gamla stadenin edustalta lähellä mullistusten kourissa vielä olevaa liikenteen solmukohtaa Slussenia.

Lisärakennushanke oli suuri keskustelunaihe

Liljevalchin laajentaminen herätti jo suunnitteluvaiheessa myös runsaasti keskustelua. Sitä käytiin sekä ammattimaisesti eli taiteen ja arkkitehtuurin ammattilaisten ja asiantuntijoiden välillä, että ns. ajan hengen mukaan myös kansalaisten sekä maallikoiden kesken sosiaalisessa mediassa. Niin kävi, että keskeneräisestä työmaavaiheesta otettujen valokuvien perustella rakennus äänestettiin eräässä sosiaalisen median ryhmässä maan rumimmaksi rakennukseksi – jopa ennen telineiden purkamista ja rakennuksen avaamista yleisölle. Avajaiset elokuussa 2021 olivat suuri ja odotettu mediatapahtuma.

Liljevalchin taidehalli oli kipeästi tarvinnut laajennuksensa, koska aikaisemmin se oli aina pidettävä kiinni näyttelyjen vaihtamisen ajan. Nyt sekä suoraan ulkoa että alkuperäisen taidehallin puolelta saavutettava uusi puoli tarjoaa paljon joustomahdollisuuksia ja käsittääkin näyttelytiloja monessa eri kerroksessa. Taidehalli voidaan tästä syystä pitää yleisölle avoimena myös näyttelyiden purkamisen ja pystyttämisen ajan.

Suunnittelusta vastasi Wingårdhs

Suunnittelusta on vastannut maan eturivin arkkitehtitoimisto Wingårdhs, joka on myöskin suunnitellut kansallismuseo Nationalmuseumin kiitellyt korjaus-, uudistus- ja muutostyöt. Liljevalchin museon laajennuksesta järjestettiin vuonna 2013 arkkitehtuurikilpailu, jonka toimisto voitti. Monista eri syistä rakentaminen viivästyi ja alkuperäinen budjettikin ylittyi.

Uudisrakennus- tai laajennusosa ristittiin napakasti nimellä Liljevalchs+ ja se avattiin yleisölle syksyllä 2021. Siitä on myös tehty rakennusvaihetta ja ennen kaikkea erittäin vaativana rakennustyön osana toteutettua betonisen valokaton valamista dokumentoiva filmi, tekijöinä Kajsa Andersö ja Tomas Boman. Yhdessä dokumentin pääosassa on tunnettu ruotsalainen lasitaiteilija, jonka teos on integroitu osaksi julkisivua. Suunnittelusta vastasivat yhdessä Gert Wingårdh ja taiteilija Ingegerd Roman.

Julkisivu kolottua betonia ja pyöreitä lasikuppeja

Ilmeeltään erittäin betonisen uudisrakennuksen näyttävä julkisivun osa ovat tarkkaan dimensioidensa puolesta mietityt pisara-kuvioinneilla koristellut pyöreät lasiset kupit, ns. pullon pohjat, on aseteltu betonijulkisivuun muotoiltuihin pyöreisiin syvennyksiin. Dokumentti kertoo myös näiden 6860 lasikupin suunnittelusta ja toteutuksesta. Lasisten pullonpohjamaisten esineiden tarkoitus on tuoda pelkistettyyn julkisivuun kimalletta ja valaistusolosuhteiden mukaista heijastusten vaihtelua.

Minimalististen julkisivujen sommittelussa on käytetty vain museon sisäänkäyntiä varten teräksinen musta ovi sekä suuria näyteikkunamaisia välipuitteettomia lasipintoja. Isot ikkunat avaavat näkymät museomyymälään ja pohjakerroksen näyttelytilaan. Ylemmät näyttelyhallit ovat ikkunattomia ja ne saavat luonnonvalonsa huikean näyttävän betonisen valokaton kautta. Katossa on kaikkiaan 166 lanterniiniruutua. Vaikuttavan betonisen valokaton alla sijaitsevien näyttelysalien korkeudet vaihtelevat 3,5 metristä kuuteen metriin.

Liljevalchs+ käsittää pohjakerroksen näyttelysalien lisäksi vaate- ja saniteettitilat sekä sisääntulokerroksessa kauniin ja valoisan myymälän sekä uuden kahvila-ravintolaosan. Kahvilasta pääsee taidehallin puutarhamaiselle pihalle, jota reunustavat maineikas Blå porten -niminen ravintola pitkine saleineen sekä pylväiden koristamat katetut syvennykset ja terassit. Uusi kahvila-ravintola laajennusosan puolella ei kilpaile vanhojen ja koristeellisempien tilojen kanssa, mutta pitkien seinien kuparinsävyiset peilipinnat ja upeat pitkät nahkaiset penkkisohvat tekevät siitä täysin omanlaisensa. Kahvilasalin takaseinä onkin taidehallin vanhaa ulkoseinää. Täydentäminen ja liittyminen vanhaan on tehty yksityiskohtia myöten erittäin taitavasti.

Mutta mistä sitten on keksitty Liljevalchin uudelle, 2400 neliöiselle osalle noin kurinalainen ja yksinkertainen olemus? Selitys löytyy kauniista kirjasta, joka piirroksin, valokuvin ja kirjoituksin esittelee rakennuksen ja sen taustat. Taiteen esittämiselle pyhitetyssä uudessa rakennuksessa olennaisinta on se, että teokset pääsevät esille siten, että huomio voi keskittyä vain ja ainoastaan niihin.

Opintomatka Sveitsiin ja Itävaltaan

Paikallavalettuun betoniseen kokonaisuuteen Gert Wingårdh avustajineen käyvi hakemassa inspiraatiota tututumismatkalta, joka tehtiin muutaman merkittävän ja näyttävän betonisen museorakennuksen äärelle. Kohteina olivat arkkitehti Peter Zumthorin suunnittelema Kunsthaus Bregenz eli Bregenzin taidehalli Itävallassa (1997), Annette Gigonin ja Mike Guyerin suunnittelema Ernst Ludwig Kirchnerille omistettu museo Sveitsin Davosissa (1992) ja Valerio Olgiatin suunnittelema koulurakennus Sveitsin Paspelsissa (1998).

Koska paikallavalettu betoni materiaalina ei anna virheitä ja hosumista anteeksi, oli tärkeää nähdä ja kokea rakennuksia, joissa valittu materiaali, pidättyväinen muotokieli sekä huippuunsa jalostettu tekniikka ovat olleet kaikista olennaisin osa toteutunutta kokonaisuutta. Matkalla opittuja asioita voitiin soveltaa rakennukseen ja myös muita hyviksi havaittuja, kuten teknisiä järjestelmiä. Lastaushuoneen porttiratkaisu löytyi Vaduzissa sijaitsevalta yritykseltä, jolta se myös hankittiin.

Olennaisimmat piirteet Liljevalchin taidehallin laajennusosan suhteen ovat tietenkin erikoinen julkisivu sekä betoninen, ruudukkomainen valokatto. Sen valoa alas päästävä lanterniiniruudukko toteutettiin kertavaluna käyttäen huolellisesti kehiteltyä ja testattua betoniseosta. Katon rakennusvaihe edusti logistisenakin performanssina suoranaista taidetta, yhtaikaa paikalle saapuneiksi tarvittuine betoniautoineen ja osaavine betonirakentajineen. Katon kerralla valamisesta tehtyä dokumenttifilmin osaa katsoessaan voi kokea seuraavansa jännitysnäytelmää.

Ja kyllä, Liljevalchs+ ylpeilee uskomattoman hienoilla ja rauhallisilla, mutta tarkoitushakuisesti minimalistisilla betonisilla sisätiloilla. Niiden yllä kattorakennelma on yhtaikaa massiivinen ja toisaalta keveä, mikä johtuu katon alapinnan lanterniinirakenteiden sirosta profiilista. Paikallavalun jäljet ja tietty rosoisuus ovat katon sisäpinnoissa selkeästi nähtävillä. Vaikutelma on luotu tietoisesti, vaikka yksittäisten lanterniinien sijaan katse hyväilee vaikuttavaa kokonaisuutta.

Puutarhan suunnalta katsoen vaatimaton

Taidehallin kauniin puutarhan suunnalta katsottuna uusi rakennus näkyy vain hieman, viereisen ABBA-museon sen sijaan melko röyhkeästi tunkeutuessa ravintola Blå portenin taustalta näkökenttään.

Omassa ympäristössään lisärakennus ei todellisuudessa huuda olemustaan ja sen edusta ja piha-alue on varsinaisen rakennustyön jälkeen työstetty ja istutettu huolella. Pieni pronssinen haalaripukuinen poikaveistos katselee myymälän ja alempana sijaitsevan näyttelytilan sivuikkunoihin päin ja vierailijat katselevat häntä yllättyneinä takaisin.

Hallittu kokonaisuus

Materiaalivalinnat ja sisustuksen yksityiskohdat kahvilan puupöytien plus-aihekuvioita ja portaikkojen ohuita metallisia kaidejohteita myöten kertovat suunnittelijoiden sekä muotoilijoiden ja sisustajien kokonaisvaltaisesta ja osaavasta otteesta. Materiaalit puulajeja myöten on valittu huolella. Niiden on myös tarkoitus kestää aikaa ja kulutusta.

Myös tämä uudempi rakennus – vaikka on hieman vuotanut yhden ikkunan yläosasta ennen kuin asia ehdittiin korjata – tulee toivon mukaan kestämään ainakin sata vuotta. Vanhempi jo yli satavuotias betoninen taidehallirakennus jatkaa hyvinkin toiset sata lisää.

Paikallavalettuja betonirakenteita

– Liljevalchin paikka ja historia vaikuttivat ensisijaisesti betonin valintaan myös uudisrakennuksessa, kertoo Jonathan Eklund Wingårdsin toimistosta.

– Teräsbetonin tullessa käyttöön Ruotsissa vuonna 1908, siitä tuli sitten uusi rakennusmateriaali, josta monet tuon ajan arkkitehdit kiinnostuivat. Kun Carl Bergsten suunnitteli Liljevalchia vuonna 1913, hän oli yksi heistä, joka käytti betonia näyttävästi muun muassa museorakennuksen suuren, korkean veistoshallin kattorakenteissa, jatkaa Eklund.

Suunnittelukohteen ympäristöstä löytyvien materiaalien käyttö ja kehittäminen ovat meille tärkeitä suunnittelulähtökohtina. Tässä projektissa oli useita eri tapoja edetä. Olisimme voineet tehdä laajennuksen, jossa on käytetty tiiltä, rappausta tai kuparilevyä. Mutta lopulta valitsimme teräsbetonin, joka on myös aiemman Liljevalchin yksi tunnusmateriaali.

Rakennuksen paikallavaletuissa seinä- ja muissa betonirakenteissa käytettiin pääosin Dokan isoa muottijärjestelmää, jonka valupinnoissa on käytetty lautapintoja tai vaneria 1250 × 2500 × 15 mm.

Valettava betonimassa oli enimmäkseen SKB C30/37 STD cem Dmax 11. Betonin toimitti Swerock ja hankkeen urakoi Peab.

Julkisivun betonipintoihin on tehty graffitisuojakäsittely. – Teimme vahatyyppisen ”uhrisuojan kaikkiin ulkoseiniin, kertoo Jonathan Eklund.

Museon näyttely-, käytävä- ja porrastiloissa on myös näyttävät betonilattiat. – Kehitimme betonireseptin kaikille sisälattioille, jotka sitten lopuksi hiottiin kiiltäväksi HTC Platinum -menetelmällä, kertoo Eklund.

Betoni valittiin kestävänä materiaalina

Kun museokilpailu julkistettiin ja idea syntyi vuonna 2013, keskustelu betonin hiilidioksidikuormasta ei ollut nykyisellään. Joten se näkökulma ei ollut niin ratkaisevaa. – Tänään olisimme saattaneet ajatella toisin, mutta en voi sanoa, että ettemmekö olisi silti päätyneet betoniin. On tärkeää huomioida, että kyseessä on julkinen rakennus, jolla on korkeat turvallisuus- ja säänkesto- kuin sisäilmavaatimukset ja näiden vuoksi oli järkevää valita ja käyttää betonia rakennusaikaisesta kuormituksesta huolimatta, toteaa Eklund.

Kiinteistön ympärillä on raitiovaunujen korkeajännitelinjat, joten rakennustöiden ja materiaalitoimitusten logistiikka suunniteltiin tiiviissä yhteistyössä raitiovaunuliikenteestä vastaavan SL:n kanssa.

Betonisten kattolyhtyjen rakenne oli haastava

Uuden rakennuksen katolla on 166 paikalla valettua kattoikkunakupolia, ns. lyhtyjä, lanterniini-ikkunaa, jotka tuovat näyttelytiloihin erityisen, epäsuoran valon.

Liljevalchs+ museon ”lyhdyt” rakennettiin v-muotoisista betonisista kattopalkeista. Seuraavaksi ohuet seinät, jotka muodostavat lyhdyn yläosan, valettiin palkkien päälle. Muotoilu ja valu asettivat äärimmäisiä tarkkuusvaatimuksia.

Kattoarkkitehtuuri itsessään ratkaisi joitain ongelmia, mutta loi myös lisähaasteita. Suoraa auringonvaloa esiintyy vain vähäisen aikaa keskellä kesää, mutta julkisivun piikikäs siluetti antoi myös teknisille ratkaisuille selkeän kehyksen. Liljevalchs+:lla ei varsinaisesti ole kattoa, vaan 166 kattolyhtyä. Lyhtyjen väliset osat kaatavat vesikouruihin, jotka ohjaavat veden matalalta keskiharjanteelta kohti kattokaivoja ja ulkoseinän sisäisiä syöksyputkia.

Lyhdyt rakennettiin kahdessa vaiheessa: Ensin valettiin koko rakennetta tukeva arina-palkisto. Tämän alaosa päättyy 20 mm kapeaan alareunaan, jonka oli oltava täydellinen ja viimeistelty. Pienimmätkin roskat, jotka jäävät muotin pohjalle, kun itsetiivistyvää betonia valetaan, voivat olla tuhoisia. Näissä massiivisissa palkeissa on myös valun sisään jäävät lämmitys- ja jäähdytysputket. Jotta betonin pinnalle tiivistyvästä kondenssivedestä, kylmästä ilmasta tai suurista lämpötilakuormista ei aiheutuisi ongelmia, on tärkeää, että kattorakenteiden lämpötila on suunnilleen sama kuin huonetiloissa. Koska museoiden ilmaa voidaan joskus kostuttaa, on erityisen tärkeää estää kondensoituminen. Varmuuden vuoksi lasia kantava teräsrunko sai siksi myös lämmityssilmukan.

• Kun betonityöt saatiin päätökseen, jokaiseen kartioon tehtiin ulkoinen aukkotäydennys, ylhäältä alas, joka koostuu:
• Ulommasta lasikannesta, joka on kallistettu 5 astetta. Se on saranoitu siten, että alla olevaan verhoin varusteltuun tilaan on pääsy huoltoa ja puhdistusta varten.
• Himmennysverho varmistaa, että aulan valo ei saavuta tasoa, joka voi vahingoittaa taidetta. Se myös varmistaa, että lämpökuorma ei kasva liian suureksi.
• Pimennysverho. Jos esimerkiksi videotaidetta halutaan näyttää, kattovalo on ehkä sammutettava kokonaan. Nämä kaksi verhoa sijaitsevat tuuletetussa tilassa, niin sanotussa ulkoverholaatikossa.
• Alla on itse kuoren suojaus eristävällä lasilla ja paljon muuta ruostumattomasta teräksestä valmistetun rungon päällä.