Arkkitehtiprofessori Aarno Ruusuvuori suunnitteli asuintalon Merimiehenkatu 32:een, joka valmistui vuonna 1962. Asuinkerrostalo on Ruusuvuoren tuotannossa ja 60-luvun suomalaisessa arkkitehtuurissa eräänlainen erikoistapaus. Se ilahduttaa yksityiskohtineen ja betoniratkaisuineen edelleen.
Aarno Ruusuvuoren suunnittelema rakennus valmistui 1962, työtä hoiti toimistossa silloinen arkkit.yo Jan Söderlund. Myös rakennuksen valmistumisen aikoihin oli Helsingissä asuntopula. Tämän taustalla oli ilmiö jota kutsuttiin nimellä maaltamuutto tai -pako. Asuntopolitiikassa keinoina tähän tilanteeseen olivat vuokrasääntelyn purkautuminen ja vuokratulojen määräaikainen 10 vuoden verovapaus. Tämäkin rakennus oli alunperin suureksi osaksi vuokratalo.
Asuinrakennus julkaistiin Arkkitehtilehdessä 7-8/1963. Lakonisessa selostuksessaan Ruusuvuori mainitsee että kyseessä oli pienasuntoja sisältävä välitonttiratkaisu ja tavoitteena oli sovittaa rakennus katu- ja pihakuvaan siten että se ei ”huutaisi uutuuttaan”.
Rakennuksen sijainti kaupunkirakenteessa on ihanteellinen, katujulkisivu suuntautuu pohjoiseen, piha parvekkeineen puolestaan etelään ja aurinkoon. Rakennuksen erityinen piirre on ylimmän kerroksen ratkaisu. Pohjat ovat periaatteessa samanlaisia kuin alemmissa kerroksissa mutta vesikaton leikkausmuotoa hyväksi käyttäen on katujulkisivu vapautettu normaalista ikkunamaailmasta. Minimalistisessa julkisivussa toteutuu hienolla tavalla eräs arkkitehtuurin ikuinen aihe, korkea umpinainen otsapinta jota ”kevyempi” julkisivu kannattelee. Lupapiirustusten mukaan näyttäisi siltä että otsapintaan on rakennusvaiheessa lisätty kaksi pientä ulokeparveketta, ikään kuin pisteiksi i:n päälle.
Katujulkisivun ilme on nykyisellään hieman erilainen kuin alun perin oli tarkoitettu. Julkisivun betoni ei ollut kestänyt ilmaston vaikutusta ja raudoitus alkoi tulla näkyville. Ikkunanauhojen väliset betoniosuudet päätettiin pinnoittaa 1990-luvun alkaessa, lautamuottipintainen otsapinta puolestaan maalattiin valkoiseksi. Korjaustyö tehtiin Ruusuvuoren suostumuksella. Pinnoite on vielä tummunut vuosien varrella. Lopputulos on sinänsä komea mutta asiasta voidaan olla ja ollaankin monta mieltä. Yksi näkökohta on se että rakennuksen suunnittelijalla on oikeus, ehkä jopa velvollisuus korjata ”nuoruutensa syntejä” mutta tässä kirjoituksessa ei mennä pidemmälle keskustelussa erilaisista suojeluperiaatteista.
Pihajulkisivu on säilytetty hyvin alkuperäisessä asussaan, Le Corbusierin vaikutus on siinä erityisen selvä. Sille antavat luonnetta hyväsuhteiset parvekkeiden betoniseinämät ja -kaiteet. Betoniin kontrastoituvat rautalankalasitus sekä kaiteen taustalla sinisten ja punaisten ovien värittämä ikkunaseinä. Parvekkeita ei ole lasitettu ja parvekkeiden syvyys vain 140 cm. Näiden tekijöiden seurauksena pihatilaa rajaa poikkeuksellisen kaunis, plastisen ja elävä julkisivu.
Sisätilat asuntoineen ovat vähintään yhtä kiinnostavia kuin rakennuksen ulkoarkkitehtuuri, siellä betoni on luonnollisesti säilyttänyt vaikuttavuutensa. Pyöreät porrashuoneet rimamuotitettuine betonipintoineen ovat kuin kolmiulotteisia veistoksia, päättyen ylimmässä kerroksessa lähes sakraaliseen tilaan joka muodostuu ylhäältä siivilöityvästä luonnonvalosta ja porrasaukkoon tunkeutuvasta puolisuunnikkaan muotoisesta hissin konehuoneesta.
Kun rakennusta tarkastelee tänä päivänä niin huomio kiinnittyy nopeasti tiettyihin asioihin. Rakennusprosessissa on runko- ja täydentävien rakennusosien vaiheet sekoitettu toisiinsa tavalla joka nyt vaikuttaa vaikealta ellei mahdottomalta. Kantaviin betonivaluihin on upotettu verhokiskoja, valuihin tehtyihin railoihin on työnnetty sisälasit ilman karmeja ja listoituksia jne. Tietty jännite betonin ja detaljoinnin kanssa syntyy myös siitä että tuolloin kaidemääräykset olivat vapaampia, myös ilmeisesti betoninormitus oli erilaista. Porrashuoneissa askelmat ovat kapenevia ulokkeita joiden mitoituksella ei tunnu olevan mitään tekemistä nykyisten asuinrakennusten porraselementtien kanssa.
Asunnot ovat toimeksiantonsa perusteella pienasuntoja. Kadun puolen kaksioihin kaareva porrashuone työntyy tuoden betonipinnan asuntojen sisälle. Corbun oppien mukaisesti (Marseillen asuintalo, La Tourrette-luostarin munkkien makuusopet) makuuhuoneet ovat kapeita, leveydeltään vain 215 cm, myös olohuoneiden leveys on nykynormeihin nähden kapea, 270 cm. Lopputuloksena tiukasta mitoituksesta isoimmatkin 3h+kk asunnot ovat pieniä, noin 50 m2:n tilaihmeitä. Sisältä katsottuna parvekeseinät ovat lähes Mondrian-tyyppisiä kokonaisuuksia, jotka muodostuvat kauniisti sommitelluista lasipinnoista, mustiksi maalatuista ikkunakarmeista, valkoisista puitteista sekä umpinaisesta ovesta ja tuuletusluukusta.
Sisätiloissa suurin muutos alkuperäiseen on porrashuoneiden värimaailma. Alun perin porrastasanteiden katot olivat mustaksi maalattuja korostaen porrasaukkoa ja sen ylhäältä tulevaa luonnonvaloa. Arkkitehti Aarno Passojan aloitteesta katot maalattiin 80-luvulla valkoisiksi ja asuntojen ovet saivat nykyisen punaisen ja sinisen värinsä. Samalla rakennettiin nykyinen pihalla sijaitseva, talon arkkitehtuuria heijastava jätekatos. Ylimmän kerroksen ateljeetyyppisten asuntojen korkeat tilat ovat lähes kaikki parvittuneet vuosien varrella.
Tämä mittakaavaltaan säästeliäs kerrostalo on Ruusuvuoren tuotannossa ja yleensäkin 60-luvun suomalaisessa arkkitehtuurissa eräänlainen erikoistapaus, se on ikään kuin profaani muunnelma tämän ajanjakson betonikirkoista ja monista muista julkisista rakennuksista.
Tutustu kohteeseen Betoni-lehdessä:
4/2016
As Oy Merimiehenkatu 32
Valmistumisvuosi: 1962
Arkkitehti: Aarno Ruusuvuori
Merimiehenkatu 32, Helsinki, Suomi
